Aion tänään kirjoittaa levosta. Lepo. Se on jotain, mikä ei tule itsestään. Jotain, mitä täytyy suojella. Se on asia, jota jahtaavat tässä maailmassa vaanivat saalistajat nimeltään Aika ja Kiire.
Lepo on meille tärkeä ja arvokas asia
Se palauttaa meidän kroppamme toimintoja kohdilleen, ja sillä on äärettömän suuri merkitys positiivisuutemme säilyttämisessä. Tiedän, että ihmiset ovat hyvin erilaisia lepopäivien ja unen määrän suhteen. Jotkut ovat esimerkiksi sellaisia, että pystyvät viipottamaan kuuden tunnin yöunilla täysin virkeinä, ja lepäävät vain iltaisin kun on aikaa. Toiset ihmiset taas ovat sellaisia, joiden akut eivät palaudu yhtä tehokkaasti. He saattavat tarvita yhdeksänkin tuntia unta yössä, tarvita useampiakin täysiä vapaapäiviä, sekä väsyä helpommin. Itse kuulun näistä jälkimmäiseen.
Tiedostan, että minulle nimenomaan lepopäivät ovat palauttava tekijä. Puhuessani lepopäivistä en tarkoita pelkästään sellaisia päiviä kun sovin kivoja rentouttavia shoppailupäiviä ystävien kanssa tai kävisin vetämässä kunnon virkistävän cardiotreenin. Ymmärrän myös täysin sen, että jotkut rentoutuvat näillä tavoin parhaiten. Itsekin rakastan kumpaakin yllämainittua asiaa ja niillekin on elämässäni oma aikansa.
Tarvitsen kuitenkin erityisesti sellaisia lepopäiviä jolloin saan olla päivän vain omassa kuplassani yksin kotona, hörppimässä teetä ja tekemässä kotihommia rauhassa. Olen myös arkisin kova papupata ja työskentelen asiakaspalvelutyössä, joten nautin myös, kun näinä täysinä lepopäivinä saan olla mahdollisimman paljon puhumatta yhtään kenellekään. Olen aina kuin eri ihminen tällaisien päivien jälkeen.
Olenko huonompi, jos tarvitsen enemmän lepoa?
Ajattelin pitkään olevani jotenkin huonompi tai heikompi, kun tarvitsen enemmän lepoa ja stressaannun tiheämmästä aikataulusta nopeammin kuin muut. Olen myös kerran mennyt jopa niin pitkälle, että olen lähes kieltänyt levon joksikin aikaa itseltäni, ja se ei saanut minussa aikaan muuta kuin lisää stressiä ja ahdistusta.
Minulla kesti jonkin aikaa tajuta, ettei levon tarpeessani ole mitään väärää. Ihmiset ovat erilaisia, ja minun pitää oppia rakastamaan myös itseäni terveessä määrin niin, että kunnioitan kehoani, kun se tarvitsee lepoa ja palautumista. Omaa akkuaan pystyy huijaamaan vähän aikaa kestävämmäksi kuin se on, mutta ei pitkään. Pian se alkaa hyytyä, ja palautuminen siitä hyytymisestä kestää yleensä aika kauan.
Olen alkanut tehdä niin, että suunnittelen kalenterini yleensä muutamaksi viikoksi eteenpäin, ja ripottelen jo valmiiksi täydet lepo-tee-sänky-kotityö-yksinolo-vapaapäivät säännöllisesti sellaisiin väleihin, jolloin tiedän että olen siinä vaiheessa ollut jo muutaman päivän menossa. Kutsun näitä päiviä Täysvapaiksi. Haaste tulee yleensä siinä kohtaa, kun tällaisen päivän kohdalle sattuisikin joku kiva meno tai tapahtuma. Ennen olisin yleensä vain ruksannut “Täysvapaa”-merkinnän pois ja buukannut itselleni jotain tekemistä, ja kun päivä olisi koittanut olisin ollut aivan stressaantunut ja pahimmillaan perunut tämän menon, koska en olisi vain jaksanut yksinkertaisesti lähteä minnekään. Silloin olisin saanut vielä huonon omatunnon siitä, että peruin menoni.
Nyt joudun harjoittamaan itsekuria ja sanomaan yksinkertaisesti ei sellaisille tilanteille, jotka saattaisivathäiritä palautumistani. Tietenkin sovin myös mukavia menoja ystävieni ja mieheni kanssa, mutta en koskaan enää Täysvapaille. Täysvapaat ovat akkujen latauspäiviä.
Toivon, että tämä kirjoitus tavoittaisi muitakin, jotka kokevat antavansa itselleen vähemmän lepoa kuin tarvitsisivat. Tahtoisin sanoa heille saman, minkä nyt itse mielelläni sanoisin itselleni, kun joskus yritin tehdä enemmän kuin jaksoin; Et ole huonompi kuin muut vaikka lepäisitkin vähän enemmän. Olet ansainnut sen levon, jonka tarvitset. Lepää, jotta jaksat palata takaisin arkeen taas ihanana sinunasi, akut ladattuina <3
With love, Maisa